Suloinen tuoksu

Erilaiset uhrit ovat keskeinen osa Raamatun ilmoitusta. Jumalan antama laki, jonka Mooses juutalaiselle kansalle välitti, sisälsi monimuotoisen uhrimenojen kirjon, mutta jo ennen tätä lakia uhrattiin uhreja Jumalalle. Veljekset Kain ja Aabel lähestyivät Jumalaa uhraten hänelle; ensimmäinen maan hedelmiä, jälkimmäinen “toi uhrilahjan lauman esikoisista, niiden rasvoista”. Jumala ei mielistynyt Kainin uhrilahjaan, mutta kuten Raamattu asian ilmaisee, Hän “katsoi Aabelin ja hänen uhrilahjansa puoleen”.

Siis jo aikojen alussa oli selvää, että Jumalalle uhrattavan uhrin tuli miellyttää Jumalaa. Hänelle ei sopinut uhrata mitä hyvänsä. Malakian kirjassa Jumala puhuttelee profeettansa välityksellä kansaa ja sanoo: “Ja kun te tuotte uhriksi sokean eläimen, niin se muka ei ole paha! Ja kun tuotte ontuvan ja sairaan, niin se muka ei ole paha!” Jumalalle tuotavan uhrin tuli olla suloinen tuoksu Herralle.

Vanhan testamentin aikaiset uhrit viittavat Jumalan Karitsaan, Jeesukseen, joka uhrasi itsensä viattomana Jumalalle meidän tähtemme ja meidän puolestamme. Apostoli Paavali kirjoittaa efesolaisille, kuinka Jeesus “antoi itsensä meidän edestämme lahjaksi ja uhriksi, Jumalalle suloiseksi tuoksuksi.” Sen myötä, mitä Jeesus on puolestamme tehnyt, meidätkin on kutsuttu uhraamaan; “uhraamaan hengellisiä uhreja”, kuten apostoli Pietari kirjoittaa. Yksi tällainen oli filippiläisten apostoli Paavalille toimittama lähetys, joka oli “suloinen tuoksu, otollinen, Jumalalla mieluinen uhri”.

– 1 Moos 4; 3 Moos 1-4; Mal 1; Ef 5; Hepr 9; 1 Piet 2