Uskon ulottuvuuksia

Perkele vihaa uskoa, sillä usko on ihmisen kosketuskohta Jumalaan ja Hänen lupaustensa toteutumiseen. Mutta perkele rakastaa uskonnollisuutta – kristillisen elämän hengettömiä muotomenoja – sillä se on erinomainen tapa estää aidon uskon ilmeneminen Jumalan lasten keskuudessa. Uskonnollinen kuori voi olla hyvin kaunis ja siinä on havaittavissa aidon uskon kaltaisia piirteitä, jonka johdosta uskonnollisuuden ja uskon erottaminen saattaa toisinaan olla haasteellista; vaikkakin tiedämme, että uskonnollisuudesta puuttuu se voima, joka on tunnusomaista aidolle uskolle. 

Apostoli Paavali kirjoittaa: “Mutta tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja.” Nämä vaikeat ajat johtuvat siitä, että “ihmiset ovat silloin” kaikkea muuta kuin hyviä ja Paavali kirjoittaa, että “heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman”. Ulospäin kaikki näyttäisi olevan kohdillaan, mutta tarkempi arviointi osoittaa, että voima puuttuu. Tulee mieleen Ananias ja Safiira, jotka mitä ilmeisimmin näyttivät muiden silmissä kunniallisilta seurakuntalaisilta, mutta hämäävän pinnan alta löytyikin petosta ja valhetta. Heillä ei ollut voimaa elää Jumalan mielen mukaista elämää.

Heprealaiskirjeen luvussa yksitoista määritellään aidon – ihmeitä aikaan saavan – uskon tunnusmerkkejä: “Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla. Uskon kautta rakensi Nooa, saatuaan ilmoituksen siitä, mikä ei vielä näkynyt. Uskon kautta oli Abraham kuuliainen, kun hänet kutsuttiin lähtemään. Uskon kautta sai Saarakin voimaa suvun perustamiseen. Uskon kautta uhrasi Abraham, koetukselle pantuna, Iisakin, uhrasi ainoan poikansa. Uskon kautta kieltäytyi Mooses suureksi tultuaan kantamasta faraon tyttären pojan nimeä. Uskon kautta he kulkivat poikki Punaisen meren.” Ja kuten luvun loppuosasta huomaamme, usko on saanut kautta aikojen pysymään vahvana myös silloin, kun uskovia on “kivitetty, kiusattu, rikki sahattu, miekalla surmattu”. 

– Apt 5; 2 Tim 3; Hepr 11