Henkikaste

Vaikka nykyajan helluntailaisten ajatteluun on hiipinyt juonne, joka poikkeaa perinteisestä helluntaiuskovien näkemyksestä, pidän itse kuitenkin edelleen itsepintaisesti kiinni siitä, että uudestisyntyminen ja Pyhällä Hengellä täyttyminen – se on Pyhän Hengen kaste – ovat kaksi eri asiaa. Pyhä Henki kyllä asettuu ihmiseen uudestisyntymän yhteydessä, joka on – kuten joku on määritellyt – kuin veden juomista vesilasista, mutta Pyhällä Hengellä täyttyminen, jonka merkkinä on kielillä puhuminen, on kuin ihminen veden juomisen sijaan upotettaisiin vesiastiaan.

Olen joskus kuullut sen suuntaista, että uskovassa ilmenevä lähimmäisen rakkaus olisi osoitus Pyhällä Hengellä täyttymisestä. Luonnollisesti tällainen käytös viittaa Pyhän Hengen vaikutukseen, mutta kuten olemme varmasti huomanneet, myös uudestisyntymätön ihminen on monesti erinomaisen hyväkäytöksinen. Toisekseen uskovat, jotka täytettiin Pyhällä Hengellä Korneliuksen kodissa, eivät mitenkään ehtineet osoittaa Pyhän Hengen täyteyttään hyvinä ja rakkaudellisina tekoina; hehän täyttyivät Pyhällä Hengellä kesken apostoli Pietarin puheen, kuten hieman tuonnempana havaitaan. Pyhällä Hengellä täyttymisen merkkinä ei pidetty erinomaista käytöstä, vaan kielillä puhumista.

Jeesuksen ensimmäiset opetuslapset olivat uskossa Jeesukseen, mutta silti heidät täytettiin helluntaipäivänä Pyhällä Hengellä ja he puhuivat ”muilla kielillä”. Pietari julisti Jumalan Sanaa Korneliuksen kodissa ja kesken puheen “tuli Pyhä Henki kaikkien päälle, jotka puheen kuulivat”. Paikalla olleet uskovaiset ihmettelivät, että Pyhän Hengen lahja vuodatettiin pakanoihinkin. Mistä he tiesivät näin tapahtuneen? He “kuulivat heidän puhuvan kielillä ja ylistävän Jumalaa”. Kun apostoli Paavali tapasi muutamia opetuslapsia Efesossa, kysyi hän heiltä: “Saitteko Pyhän Hengen silloin, kun te tulitte uskoon?” Nämä uskovaiset eivät olleet edes kuulleet, että Pyhää Henkeä on olemassakaan. “Ja kun Paavali pani kätensä heidän päälleen, tuli heidän päällensä Pyhä Henki, ja he puhuivat kielillä ja ennustivat.”

– Apt 2, 10, 19